Matkan jälkeen

Olen matkustellut paljon - kaikki mantereet on koluttu ja eri aikavyöhykkeillä oltu - matkustaminen ei siis ole uutta, mutta...

En muista että olisin koskaan ollut matkan jälkeen näin väsynyt ja että paluu arkeen ottaa viikon päivät.

Palasimme siis perjantain ja lauantain välisenä yönä. Lentokentällä olimme pirteitä ja vielä siinä samassa euforisessa tilassa kuin missä koko matka meni. Halailimme kummien kanssa ja lupasimme pitää yhteyttä - viimeistään tavataan tammikuussa yhteisessä kummitapaamisessa. Sitten ei kun laukut kotiin ja katsomaan miltä arki näyttää. Kukuimme noin kolmeen ennen kuin menimme nukkumaan ja silloinkin nukuttiin kevyttä unta ja totuteltiin marraskuun pimeyteen ja ikkunaa piiskaavaan sateeseen. Viikonloppu menikin sitten usvassa - nukuttiin päiväunia ja valvottiin yöllä kun unta ei tullut. Katsottiin sunnuntain pihatalkoita verhonraosta ja vakuuteltiin, että kyllä muuten mentäisiin sateeseen, mutta kun oli tuo jetlaggi...!

Maanantaina Bengt lähti töihin ja minä nukuin. Kun Bengt palasi puoli kuolleena neljän jälkeen, ihmeteltiin, miksei aikaerosta jo ala palautua. Tiistaina Bengt oli flunssainen ja palasi töistä 10 aikaan ja meni nukkumaan. Minulla oli keskiviikkona viikon ainoa työtapaaminen, jonne raahauduin klo 12 ja tapaaminen sujui jotenkuten kun vastapuoli ymmärsi, että olen vähän huonovointinen.

Moskiitonpuremat ärtyivät uudelleen alkuviikosta, kun lääkekuuri loppui - tai lopetin sen päivää etuajassa. Ajattelin, että toinen antibioottikuuri viikon sisällä ärsyttää vatsaa ja pistää pään sekaisin eli parempi lopettaa, jos vaikka toipuisi jaloilleen. Sitten menin apteekkiin hakemaan vatsaan maitohappobakteereita ja jalkojen kutinaan kortisonivoidetta.

Torstaina lähdettiin mökille. Mökillä oli kylmät huoneet, lämmin ja pehmeä sänky, täysin pimeää ja hiljaista - siispä nukuttiin. Vedin kolme yötä peräkkäin 12 tunnin yöunet ja kun eilen sunnuntaina palattiin mökiltä, tunsin itseni ensi kertaa ihmiseksi enkä zombiksi. Tänään olen aloittanut työt normaalisti ja aivot toimii vaikka yöuni oli normaalit 6-7 tuntia viime yönä. Olen siis päässyt jaloille, mutta kyllä se kesti.

Jos muilla reissulaisilla oli lähellekään tällaisia tuntemuksia, niin Suomessa vaelsi viime viikolla reilu parikymmentä zombieta. Johtuiko kaikista vatsa, ym. ongelmista - vai niihin otetuista paikallista lääkkeistä? Vai siitä, että teimme aika pitkiä päiviä Perussa. Lähes joka aamu oli aikaiset herätykset ja päivistä tuli pitkiä ja henkisesti raskaita. Koko kahteen viikkoon meillä oli yksi vapaapäivä, jonka muistamme - ja se meni alkupäässä aikaeroon tottumiseen. Muuten ohjelmaa riitti joka päivälle. Oli myös henkisesti raskasta seurata mitä kaikkea rahoillamme on saatu aikaa ja mitä vielä puuttuu. Auttamisenhalu olisi kaikilla kova, mutta yksi ihminen ei voi tehdä määrättömästi ja oman rajallisuuden hyväksyminen on aika kovaa. Sitä tekisi enemmän kuin voi, mutta ainakin reissu oli silmät avaava kokemus. Olemme nyt puhuneet kummilapsestamme ja perun matkasta tosi usealle ihmiselle - ja jatkamme puhumista. Toivottavasti tämä herättää lisää ihmisiä auttamaan...

Loppuun vielä meitä ilahduttanut pikkuasia:

Perjantain postissa oli tullut kirje Kristinalta. Kirje oli kirjoitettu meidän käynnin jälkeen - samana päivänä ja siinä Kristiina kiitti lahjoista mutta myös kertoi kuinka paljon hän rakastaa kummejaan. Hän kuulosti niin onnelliselta kirjeessä. Uusi nalle nukkuu hänen kanssaan ja hän on niin iloinen meidän käynnistä, että hän aivan tanssii - kunpa me voisimme nähdä hänen tanssivan!

Kirjeessä oli myös kuva meidän tapaamisesta ja se oli nyt toinen Kristinan omin käsin kirjoittama kirje. Ja sävy oli niin iloinen ja onnellinen!

Mekin olimme iloisia ja yllättyneitä siitä, että kirje tuli näin nopeasti meidän peräämme. Meillä on Kristinalle kaulariipus, jonka ostimme Perusta - samanlainen kuin minun kaulassani riippuu. Sekä kirja, jonka ostimme Limasta. Lisäksi teemme muutamia valokuvia tapaamisesta. Lähetämme ne Kristinalle joulupaketissa.

Meillä on aivan ihana kummityttö!