Kummityttömme tapaaminen

Maanantai 20.10.2014
Päivän fiilis: onnellinen, mutta samalla haikea

Tänään on nyt se päivä, jonka takia olemme matkaan lähteneet. Tänään tapaamme kummityttömme Kristinan ensimmäistä kertaa.

Jo illalla oli hieman levoton ja odottava olo. Ei oikein osannut määritellä, että jännittikö vai oliko vain kovasti odotusta ilmassa. Oli oikeastaan hyvä, että kummitapaaminen oli näin alussa - en tiedä miltä toisen kummikohteen vanhemmista tuntuu kun me fiilistelemme omaa tapaamistamme ja heillä odotus vielä jatkuu.

Aamulla heräilimme aika levottomasti nukutun yön jälkeen ja menimme ajoissa aamiaiselle. Lähtö olisi 8.30, joten oli hyvä syödä 7 jälkeen, jotta jäi aikaa vielä miettiä mitä laittaisi päälle. En tiedä, mutta minun oli aamulla tosi vaikea päättää mitä puen päälleni, koska Kristina näkee minut vain tämän kerran ja halusin tehdä hyvän vaikutuksen. Bengt ei pohtinut asuaan yhtään niin tarkasti, tuskin ollenkaan, mutta minä mietin pitkään minkä värisen puseron puen päälleni. Itse asiassa World Vision oranssi paita olisi ollut neutraali valinta, mutta tänään olimme "siviileissä".

Kolme kassillista tavaraa, reppu ja kameralaukku - siinä oli meidän tavaramäärä kun sullouduimme pikku bussiin. Lähdimme matkaan kahdella pikku bussilla. Bussi, johon kiipesimme, oli jo aika täynnä joten sullouduin takapenkin nurkkaan. Oppaamme Tino tuli viimeisenä ja istui viereeni. Juttelimme alkumatkasta mm. ruuasta ja Tino kertoi, että hänellä on useita sukulaisia, jotka ovat kokkeja. Myös Tino haaveilee omasta ravintolasta joskus.

 Ensimmäinen pysähdyspaikka oli World Visionin toimisto lähellä El Salvadorin kummikohdetta. Tapasimme paikallisia työntekijöitä ja tutustuimme toimistoon. Meille näytettiin alueesta isoa karttaa ja saimme tietää vähän mihin olemme menossa. El Salvadorin hanke kattaa 20.000 ihmistä eli yli 5.000 perhettä. Myös alue on aika laaja, koska se kattaa kaksi isoa asumalähiötä.

World Visionin toimiston työntekijä näyttää toimiston sijainnin

Ryhmä toimiston edessä

Toimiston jälkeen lähdimme tutustumaan kouluun. Toimistolle asti olimme ajaneet kohtuullisia teitä, mutta siitä eteenpäin tie oli enemmänkin kuoppainen kinttupolku tai juuri auton levyinen ura, jossa auto pomppi aivan hervottomasti ja muutaman kerran tuntui, että emme pääse enää eteenpäin. Lopulta tulimme yhdelle tasanteelle, joka oli koulurakennuksen edessä. Meitä varten tila oli koristeltu ilmapalloilla ja tervetulokyltti oli piirretty ja ripustettu ikkunaan. Suomen lippuja oli pitkin seiniä ja tyhjään tilaan oli laitettu 2 riviä muovituoleja odottamaan meitä. Osa meistä istuutui ja osa seisoi. Koulun rehtori piti meille tervetulopuheen ja kertoi koulusta hieman. Merja, joka on aluevastaava toimi tulkkina. Rehtori oli ylpeä koulustaan. Hän kertoi, että ongelmana on huono luetun ymmärtäminen. He ovat pystyneet laskemaan ongelmaa puoleen siitä, mikä se oli ollut 4 tai 5 vuotta sitten kun he olivat aloittaneet. Silloin luetun ymmärtäminen oli ollut noin 30 % ja nyt jo noin 60–70% ymmärsi lukemaansa. Tulos on parantunut heidän koulussaan, ei yleisesti Perussa, joka on Pisa tutkimuksen häntämaa.

Koulurakennus, jossa meitä odotettiin lipuin, ilmapalloin ja kyltein "Tervetuloa, ystävät"

Merja tulkkaa rehtorin (rivissä toinen vasemmalta) ja muiden vastaanottajien puhetta

Seuraavaksi pääsimme oikeasti luokkahuoneeseen katsomaan millä keinoin luetun ymmärtämistä parannetaan. Luokka odotti meitä ja kolme oppilasta oli valmistellut esitykset, joissa yksi kertoi kirjastovaunuista, toinen kotiin lainattavasta kirjarepusta ja kolmas erilaisista kirjoista, joita he olivat lukeneet. Kaikki lapset olivat oikein reippaita ja avoimia. Kun teimme lähtöä luokasta, sain nimmaripyyntöjä. Moni oppilaista ojensi minulle paperia ja pyysi että kirjoittaisin nimeni heille.

Ryhmämme asettui pitkin seinustoja ja oppilaat katselivat meitä uteliaina

Kirjastovaunun esittely käynnissä

Tässä näytetään kirjarepun lainausta: nimilista kenelle reppu menee

Kun oppilas lainaa repun, koko perhe yleensä lukee kirjat. Lainaus on ilmaista, mutta perhe voi lahjoittaa reppuun kirjoja.

Tämä vesseli esitteli lukemiaan kirjoja - vähän liiankin yksityiskohtaisesti tulkin mielestä :)

Seuraavaksi tutustuimme kotitalousluokkaan, jossa leivottiin ananaskakkua. Luokan välineet olivat vanhempien antamia lahjoituksia ja varsinaiset aineet he kustantavat myymällä tuotteita pikku kioskista koulun pihalta. Myös toisen opettajan palkka tuli vanhempien avustuksista, kunta ei maksanut hänen palkkaansa. Kotitaloutta opetettiin kerran viikossa, mutta opetukseen pääsi vain puoli luokkaa kerralla tilanahtauden takia eli käytännössä opetusta oli joka toinen viikko. Lapset tykkäävät kotitaloudesta ja kursseja järjestetään myös iltaisin, jotta lapset pysyvät poissa jengeistä. Tuli mieleeni, että olisi ihana lahjoittaa heille vähän lisää tarvikkeita.

Kotitalousluokka oli vähän ylempänä rinteessä

Vastaava opettaja esittelee ohjeita ja luokan sääntöjä - käsien pesusta ym.

Leipomisen kultaisia sääntöjä

Merja tulkkaa

Joko saa kaataa?

Kun takina on hyvin sekoitettu...

on aika kaataa se vuokaan, jossa on ananasrenkaita...

tarkkaa puuhaa...

Luokan kotitalousopettaja näyttää miten vuoka irrotetaan

Voila! Kaunis ananaskakku on valmis

Pojista vieraat ja heidän kamerat olivat hauska juttu - he pyysivät ottamaan kuvia ja näyttämään miltä kuva näyttää

Kotitalousluokan luona oli myös pieni kasvimaa

Sitten alas koulupihalle, jossa on kioski myytäville tuotteille, kuten ananaskakulle

Seuraavaksi pääsimme tutustumaan kioskiin ja ostimme ananaskakkua 1 sol per pala - ja palat olivat reippaan kokoisia.

Vasemmassa laidassa kioski, pöydiltä myytiin askartelutöitä, kuten helminauhoja, ym. Taustalla käsienpesupaikka.

Ananaskakkua

Ehdin jo syödä yli puolet ennen kuin muistin kuvata palan... hyvää oli ja vielä ihan lämmintä...

Koululta matka jatkui paikkaan, jonne kummitapaaminen oli järjestetty. Kun bussimme ajoi pihaan, oli iloisia lapsia odottamassa. He kurkkivat meitä selvästi ilahtuneena että viimein saavuimme. Kävelimme sisään rakennukseen. Olin ensimmäisten joukossa ja kun astuin sisään ja näin että seinän vierustoille oli järjestetty istumapaikat, etsin Kristinaa katseellani ja löysin hänet melkein välittömästi. Voi miten hän näyttikin juuri siltä mikä viimeinen hänestä saamamme kuva oli ollut. Tunnistin hänet heti. Vilkutin hänelle, koska en ollut varma saako häntä mennä tervehtimään. Hän katsoi minua hieman hämmästyneesti. Hän ei ihan tunnistanut. Kuulin häneltä myöhemmin että hän oli odottanut minua pitkätukkaisena ja tummana, mutta leikkasin hiukseni joulun alla ja nyt kesän jälkeen ne ovat vaaleat joten en vastannut kuvia joita olimme lähettäneet. Bengt tuli hetken kuluttua ja näytin Kristinan hänelle. Bengtillä ei ole rajoitteita hillitä tunteitaan, joten hän käveli oitis Kristinan luo ja halasi häntä. Yritin hieman estellä, että älä heti halaa, jos Kristiina on vaikka ujo. Mutta koska hän ei näyttänyt ujostelevan meitä niin sitten minäkin kosketin Kristinaa ja tervehdin. Kun Kristina tajusi keitä olimme, niin hän ei näyttänyt panevan pahakseen, kun Bengt otti hänet syliinsä istumaan ja jutteli innoissaan Kristinalle, vaikka toinen ei varmaan ymmärtänyt puoliakaan mitä hänelle sanottiin.

Ensimmäiset keskustelut (kuva: Susa Junnila)

Kummilapset odottavat kummien noutoa - Kristiina neljäs vasemmalta (kuva: Susa Junnila)

Koska kaikki eivät olleet löytäneet kummilapsiaan, pidettiin seremonia, jossa lapset ja kummit yhdistettiin. Lapset kutsuttiin nimeltä keskelle lattiaa ja sitten alettiin kutsumaan kummeja, jotka kävivät noutamassa lapsensa istumapaikkaansa. Kun meidän vuoro tuli niin Bengt otti Kristinan ja nosti hänet korkealle ilmaan ennen kuin laski alas ja saatoimme Kristinan takaisin meidän paikkaamme. Hyvä, että toinen meistä on välitön. Itse olisin vain hakenut Kristinan suomalaiseen tapaan kädestä pitäen, mutta Bengt on niin välitön ja lapsirakas että hän ei kovasti hillitse iloaan kummilapsen tapaamisesta.

 (kuva: Susa Junnila)

Jakoseremonian jälkeen meidät jaettiin erivärisiin joukkueisiin. Kristiinalla oli sininen nauha ranteessa ja me saimme myös siniset nauhat, jotka Kristina sitoi meidän ranteisiin.

Sitten aloitimme erilaiset leikit, joiden tarkoituksena oli särkeä jää.

Ensin lapset näyttivät miten eri tehtävissä tuli toimia ja sitten me kummit yritimme perässä. Enemmän hupia varmaan tuli siitä kun me aikuiset yritimme leikkiä, mutta epäonnistuimme. Kaikilla kuitenkin oli hauskaa, eniten ehkä perulaisilla, jotka tunsivat leikit.

Leikimme ensin perhosmutterin irrottamista nopeasti, muovikuppien pinoamista joka oli myös nopeuskilpailu, pyykkipoikien juoksuttamista koreihin, korien pinoamista, kumilenkkien pujottelua viestikisassa, jossa nopeammin kumilenkin itsensä läpi pujottanut voittaa. Viestikisassa oli mukana lapset, kummit ja lapsen vanhemmat. Kristinan äiti oli mukana saattajana. Lopuksi vielä esitimme suomalaisen leikkilaulun Leipuri Hiivasta ja Heidi toimi kuoromme johtajana.

Kuminauhakisa, jossa nopein joukkue voittaa - meillä sininen tiimi. Tehtävä oli pujottaa kuminauha vartalon läpi ylhäältä alas ja antaa jonossa seuraavalle.  (kuva: Sara Pihlaja)

Kuppien pinoaminen on tarkkaa työtä  (kuva: Susa Junnila)

Kristina jännittää  kuinka Bengt onnistuu  (kuva: Susa Junnila)

Tässä sekä lauletaan että nauretaan... (Kuva Susa Junnola)

Sitten kun olimme hikisiä ja aivan läkähdyksissä, oli aika lähteä yhteiselle lounaalle. Kummit vietiin busseilla ja lapset perheineen tulivat kolmannella bussilla. Ravintola oli 5 minuutin päässä ja meille oli varattu koko toinen kerros ravintolasta. Kristina tuli äitinsä kanssa vastaan kun olin menossa alakertaan vessaan. Näytin Kristinalle portailla mihin suuntaan Bengt meni ja jatkoin alas. Bengt kertoi myöhemmin että Kristina oli ollut huolissaan missä Satu on, mutta rauhoittui kun sai kuulla että minulle on paikka ja olen tulossa. Alussa kommunikointia haittasi yhteisen kielen puute mutta emme antaneet sen hidastaa yhteyden luomista. Ruokailun aikana meillä istui mukava World Visionin tulkki ja saimme keskusteltua Kristinan ja hänen äitinsä kanssa.

Juttelimme Kristinalle tulkin välityksellä ja kuulimme, että hän on hyvä koulussa eikä ole koskaan ollut pois koulusta. Hän oli saanut kuulla vasta viime torstaina että olemme tulossa ja hän oli saanut luvan olla poissa koulustaan ensimmäistä kertaa - mutta tärkeän asian takia, kuten hän sanoi. Meitä ilahdutti, että hän on ahkerasti koulussa. Kuulimme että isosisko Rosa on opiskelemassa opettajan ammattiin, hän on 18. Chantal on 12 ja oli koulussa. Lisäksi kuulimme, että Kristina ei olekaan nuorin vaan on vielä 3-vuotias, jonka nimeä emme tiedä sekä äiti oli 3 kk raskaana. Perheeseen saattaa siis tulla 5 tyttöä. Kristina oli jännittynyt meidän tapaamista niin, ettei ollut pystynyt nukkumaan viime yönä. Kerroimme, että meilläkin oli vähän levoton yö, kun odotimme hänen tapaamista.

Lounaan jälkeen osa porukasta lähti yhdellä bussilla tutustumaan nuorisotyöhön ja meidät lapselliset kummit vietiin takaisin samaan paikkaan missä leikimme ennen lounasta. Tilaan oli rakennettu kauniisti pöydät kummeille ja lapsille ja saimme oman tulkin joka oli meidän apuna koko tapaamisen ajan,

 (kuva: Susa Junnila)

Ensin esittelemme Kristinalle ja hänen äidilleen fotokirjan, jonka olimme tehneet lahjaksi. Myös tulkki innostui kun kerroimme neljästä vuodenajasta ja kerroimme järven jäätymisestä ja lumesta. Myös yötön yö herätti ihmetystä. Kun pääsimme loppuun missä oli kaikki Kristinasta saamamme kuvat skannattuina aikajärjestyksessä, oli myös tulkki ihmeissään, ettei hänestäkään ole kuvia 2-3 vuotiaana. Kristinan äitikin oli aivan ihmeissään kuvista ja kiitteli kovasti lahjasta. Sitten annoimme synttäri- ja joululahjat ja esitimme toiveen että niitä avataan vasta kyseisinä päivinä, Kristina pyysi heti äidiltään, että hän ottaa lahjat, ettei tule houkutusta avata. Bengt puhalteli ilmamaapallon täyteen ja näytti Kristinalle missä on Suomi ja missä Peru. Pallon avulla oli helpompi näyttää välimatkat.

Bengt ja Kristina ihmettelevät uutta koulureppua (kuva: Susa Junnila)

Lisäksi annoimme erilaisia askartelu- ja koulutarvikkeita sekä jalkapallon kera pumpun ja sen varaneulojen. Toimme myös perheelle lahjoja. Kassissa oli kirja Suomesta, veivattava taskulamppu, t-paitoja ja Chantal sai kirjan + kynän, kun oli kirjoittanut meille.

Lahja, josta Kristina piti, oli pehmonalle. Annoimme sen jo ruokailun aikana. Lisäksi toimme Kimble-pelin, jota opetimme Kristinan pelaamaan äitinsä kanssa. Pelistä on varmaan iloa koko perheelle. Pelasimme sitä kunnes aika loppui ja meidän täytyi hyvästellä Kristina ja hänen äitinsä.

 
Meistä otettiin vielä kummikuva Kristinan kanssa ja toinen, jossa hänen äitinsä oli myös mukana.

Ero Kristinasta oli haikea. Aika meni niin nopeasti ja puhuttavaa olisi vielä ollut. Hänen äitinsä kiitteli lahjoista ja oli selvästi liikuttunut. Hän kyseli koska tulemme toisen kerran ja pyysi käymään. Lupasimme kirjotella ja laittaa kuvia. Oli todella vaikea lähteä ja jättää heidät. Halasimme kumpaakin pari kierrosta, mutta sitten oli pakko lähteä. Vilkuttelimme vielä bussin ikkunasta ja matka hotelliin alkoi.

Hotellissa kävimme aulabaarissa ottamassa yhdet oluet - jostain syystä jonotti kovasti. Juttelimme vähän kummitapaamisesta, mutta jotenkin oli takki aivan tyhjä. Menimme ylös huoneeseen. Olo on yhtä aikaa iloinen siitä että tulimme ja koimme tämän kaiken, mutta samalla olemme surullisia, että emme ehkä näe Kristinaa enää. Näissä haikeissa tunnelmissa lopetan tämän päivän. On aika käydä nukkumaan. Toivottavasti Kristina nukkuu hyvin ja hänelle on huomenna paljon kerrottavaa koulussa.