Päivän fiilis: lapset ilahduttivat, mutta ilmanala aiheuttaa ongelmia
Aikaiset herätykset jatkuvat. Herätys olisi ollut viiden aikaan, mutta pitkän levon jälkeen nousimme taas etuajassa. Aamiainen oli noin puoli kuusi, koska lähtö olisi 7 aikaan ja bussien piti tulla varttia vaille. Melkein kaikki olivat paikalla ja innostunut porina kävi aamiaishuoneessa aikaisesta ajankohdasta huolimatta. Tänään toinen puoli kummeista tapaa kummilapsensa.
Aamiainen oli katettu kauniisti. Jugurtit olivat savikannuissa ja myslit ja murot kauniisti perinteisissä savikulhoissa. Kaikki liinat pöydillä olivat värikkäitä inkakuvioisia villaliinoja. Sämpylävalikoima oli kauniisti nurkassa, kaikki laadut omissa koreissaan. Aamiaishuone oli varsin vakuuttavan näköinen ja myöskään maku ei ollut hullumpi. Yleensä aamiaiset ovat aika samantapaisia maista toisiin, mutta tässä perulaisessa aamupalassa oli kyllä oma eksoottinen säväyksensä.
Varttia vaille 7 olimme aulassa odottamassa bussien tuloa, joka sitten kesti, niin että emme kyllä ihan 7 aikaan olleet vielä lähteneet, mutta melko pian kuitenkin. Järjestäydyimme kahteen pikkubussiin ja saimme paikallisen oppaan bussiimme kertomaan vähän maisemista, mitä näimme matkalla. Lisäksi pysähdyimme World Visionin Cuscon toimistossa ottamassa paikallisia virkailijoita ja tulkkeja kyytiin. Tänään tarvittiin tulkkeja kummitapaamiseen.
Matkalla ulos Cuscosta näimme yliopistorakennuksen ja sairaalan, kuulimme vähän asiaa kaupungista ja ohittelimme aamuun aukeavia kauppoja. Oli vilkasta jo aikaisesta aamusta huolimatta. Kun pääsimme ulos kaupungista, opas kertoili Cuscon ympäristöstä ja vastaili meidän kysymyksiimme. Puhuimme eri kylien kodalla, mistä kylä oli tunnettu sekä vähän inka-kulttuurista. Ihmettelimme laamoja ja kuulimme, että emme niitä tällä retkellä näe, koska ne ovat ylhäällä vuoristossa. Matka kesti noin 2,5 tuntia ja pysähdyimme vessatauolle yhteen pieneen kylään, jonka kaupungintalon vessaa saimme käyttää. Aukio, jolle autot parkkeerasivat, oli pieni, mutta kaunis. Veskit olivat aika pelkistetyt, paperia ei ollut, mutta lainailimme vessajonossa nessuja toisillemme sekä käsidesiä. Ulkona otin kuvia paikallisista ihmisistä ja aukiosta. Vesipullojen jako ja taas matkaan.
Loppumatkalla ohitimme mm. todella kauniin riippusillan, tietullin ja paljon lammaslaumoja ja aaseja. Kun saavuimme perille Pitumarchan-kylään, menimme ensin World Visionin toimistoon, jonne oli järjestetty tervetuloseremoniat. Paikalla oli kylän mayor eli ”kaupunginjohtaja” tai kylän päällikkö, sillä kylä oli aika pieni, mutta kovin aktiivinen. Saimme kuulla myöhemmin, että siellä on mm. oma sinfoniaorkesteri, koska johtaja on kulttuurista kiinnostunut. World Visionin aluetoimiston päällikkö piti puheen ja esitteli johtajan, joka sitten piti puheen meille. Puheessa kiitettiin meitä, että olimme tulleet käymään kylässä. Kiitettiin myös meidän avustamme, jolla on kehitetty kylän toimintaa ja johtaja sanoi aika suoraan, että häntä tuskin olisi valittu johtamaan kylää, jos World Visio ei olisi ollut alueella auttamassa ja tukemassa heidän toimintaansa. Hän oli kovin uudistushenkinen ja lupasi kehittää yhteisöä meidän avustuksella.
Puheiden jälkeen oli tarkoitus lähteä ensimmäiseen vierailukohteeseen, mutta meille oli järjestetty kahvitarjoilu, joten vielä pikainen kahvitus ja sitten taas busseihin. Ensimmäinen tapaaminen oli esiopetuspaikka, jossa vietimme lastenoikeuksien 5-vuotisjuhlaa. Lasten oikeudet vietti 25 – vuotisjuhlaa ja täällä juhlistettiin 5-vuotistyötä, jonka tarkoitus oli taata kaikille alle 5-vuotiaille mahdollisuus normaaliin lapsen elämään ja leikkimiseen ilman työvelvoitetta.
Jo kun saavuimme alakoulun pihaan, näimme että lapset olivat muodostaneet meille kunnia kujan ja he odottivat meitä kovin innoissaan. Ilmapallot ja liput liehuivat ja sekä aikuiset ja lapset olivat riveissä kahden puolen pihaa muodostaen kujan, jota pitkin kävelimme kohti koulua. Miten hieno näky! Sisällä ryhmityimme pienille palleille seinän vierustalle ja lapset, jotka olivat noin 3-5 vuotiaita, olivat keskellä. Opettajat olivat ohjaamassa lapsien tanssiesitystä ja vanhemmat, jotka olivat myös mukana juhlapukuihin pukeutuneina, olivat oviaukossa katsomassa meitä ja ottamassa meistä kuvia pikku kameroillaan. Mekin siis olimme kuvaksen kohteena, ei aina he ja heidän lapsensa.
Koulun johtaja toivotti meidät tervetulleeksi ja kiitti meitä tuesta ja kertoi miten tuki on auttanut heidän pientä esikouluaan. Sitten lapset saivat laulaa ja tanssia meille ensi yhden kappaleen ja toiseen kappaleeseen he tulivat hakemaan meitä tanssimaan. Sitten vähän puhuttiin ja taas tanssittiin. Pienet lapset olivat aivan innoissaan. He olivat varmaan valmistelleet esitystä vaikka kuinka pitkään, sillä niin hyvin se sujui. Tanssi esityksen jälkeen oli vuorossa piñatan särkeminen. Piñata oli asennettu kattoon niin korkealle, että lapset eivät olisi yltäneet siihen, joten meistä Kari sai pitkänä miehenä tehtävän kiivetä ylös ja laskea piñata alemmas. Sitten alkoi särkeminen. Pienellä muovisella vasaralla jokainen lapsista sai vuorollaan käydä lyömässä piñataa 2-3 kertaa. Pienimmillä lapsilla huitaisut menivät vähän napautuksiin vain ja piñata heilui, muttei särkynyt. Joukossa oli muutama isompi poika, jotka pystyivät lyömään niin, että piñatan siivekkeet irtosivat ja kaikki kannustivat kuorossa lapsia joka lyönnillä. Lopulta piñata hajosi ja karkkeja, paperisilppua, pieniä muovileluja tuli ulos ja kaikki lapset ryntäsivät poimimaan niitä. Jotkut ihan pienin näytti olevan itku silmässä, kun ei ehtinyt keräämään isompien jaloissa leluja. Isoimmat saattoivat saada ison kourallisen karkkia ja leluja, joita he säilöivät villamyssynsä kärkeen.
Meille annettiin pienet paperikassit ja ilmapallot, jotka meidän oli tarkoitus ojentaa lahjaksi joko tytölle tai pojalle riippuen kassin sisällöstä. Samalla pääsimme halaamaan pikku lapsosia, jotka eivät enää niin paljon ujostelleet meitä, kun tanssit olivat ohi ja piñata rikottu. Sitten vielä juotiin mehua ja syötiin hyytelöä, joka maistui hyydytetyltä appelsiinimehulta. Sitten tulivat kakut, joiden kynttilät lapset saivat puhaltaa. Sitten olikin aika lähteä kummitapaamiseen ja alkoi kova kättely ja kiitoksien sanominen. Osa vanhemmista antoi minulle poskisuudelman ja sanoi kovasti gracias, gracias. Kunniakuja oli taas paikoillaan ja sitä pitkin kävelimme ulos parkkipaikalle ja kättelimme ja pussailimme vanhempia, jotka saattoivat meidät pois koululta.
Sitten alkoikin tämän retken toiseksi tärkein päivä – toisen ryhmän kummitapaaminen. Ajoimme isoon tilaan, mihin oli laitettu pitkät pöydät ja lapset seisoivat saattajineen korokkeella. Kummit järjestyivät riviin korokkeen eteen ja me muut jäimme pöytiin taka-alalle. Sitten seremonian johtaja alkoi kutsua lapsia vuorotellen lavan eteen ja antoi mikrofonin, mihin lapsi sanoi tervehdyksen kummeille ja oman nimensä. Sitten lapsi tuli portaita alas korokkeelta ja oma kummi meni lastaan vastaan ja ohjasi sekä lapsen että saattajat pöytään johonkin sopivaan kohtaan mihin he ryhmittyivät tutustumaan tulkin avustuksella omaan lapseensa. Kaikki kummit eivät tienneet miltä heidän lapsensa näyttää, joten yllätyksiäkin oli luvassa. Kohta huoneen täytti puheensorina ja innokas tutustuminen. Osa ryhmistä oli tiukoissa ympyränmuotoisissa ryhmissä missä kaikki olivat päät yhdessä yrittäen kuulla käännöksiä puheensorinan läpi ja toiset ryhmät istuivat vähän muodollisemmin pöydän ympärillä. Kaikkialla oli kiihkeää tutustumista, jolloin tunsi itsensä melkein tunkeilijaksi kuunnellessaan muiden keskusteluja. Meillä muilla tämä hetki olikin lepotauko ja juttelimme keskenään joko huoneessa tai kävimme vähän kävelyllä ulkona. Otin Marran kameralla kuvia hänestä ja kummilapsesta ja hänen äidistään, jotta Marralle jää muistoja tapaamisesta. Samoin kävin kuvaamassa jokaista ryhmään hieman, jotta voin jakaa kuvia heille matkan jälkeen. Omassa tapaamisessa on niin keskittynyt siihen omaan kummilapseen, ettei kuvaamiselle jää aikaa. Meilläkään ei ole melkein yhtään kuvaa meidän omasta kummitapaamisesta Limassa, mutta toivon, että matkan jälkeen muut ovat kuvanneet ja saan siitä muistaja.
Sillä aikaa kun kummit tutustuivat lapsiinsa, oli talon takana iloinen ja jännittynyt lauma lapsia, jotka odottivat pääsyä esittämään meille tanssia. He olivat noin 5-vuotiaita tyttöjä ja poikia. Tanssi esitystä oli varmaan hiottu hyvin ja aika oli heillä pitkä odottaa, että esitys saataisiin käyntiin. Lopulta tapaamiseen tehtiin tauko ja pöydät työnnettiin seinän vierustoille ja tanssi alkoi. Se oli aika hausta tanssi missä kaikilla lapsilla oli perinteinen nyytti selässä ja siellä oli vaatteita, mitä sitten pojat omasta nyytistään auttoivat takin tyttöjen päälle ja tytöt vuorostaan tanssivat ja auttoivat takin poikien päälle. Samoin tehtiin lakkien kanssa ja huivien. Kun vaatteet nyyteistä oli tanssittu vastakkaisen sukupuolen päälle, niin sitten yhdessä tanssittiin vielä hetki ja esitys oli ohi.
Tanssin jälkeen alkoi lounas, jota oli odotettu. Kaikki kummit ja lapset sekä heidän saattajan ja World Visionin henkilökunta tulkkeineen söivät yhdessä perinteisiä perulaisia ruokia, joita oli aseteltu buffet muotoon, mutta joita henkilökunta kuitenkin tarjoili.
Lounaan jälkeen kummitapaaminen jatkui ja me muut lähdimme tutustumaan alle 5-vuotiaiden esiopetukseen. Ensiksi vierailimme 3-5 – vuotiaiden luokassa, jossa he saavat esiopetusta. Perussa esiopetus on pakollista 3-vuotiaille ja sitä vanhemmille lapsille, jotta he olisivat paremmin koulukypsiä, sitten kun varsinainen koulu alkaa. Perussa luetun ymmärtäminen on ollut aika alhaista ja valtio tekee juuri esiopetuksen pakollisuudella toimia, sen parantamiseksi ja kouluvalmiuksien parantamiseksi, jotta itse koulunkäynti sujuisi paremmin. Opettaja ja alueen esiopetuksesta vastaavat henkilöt kertoivat meille esiopetuksesta ja sitten pääsimme tutustumaan lapsien vihkoihin ja juttelemaan lapsien kanssa. Lapset näyttivät tehtävävihkojaan ja siellä oli opeteltu kuvin ja piirroksin mm. numeroita ja muotoja kuten ympyrä ja neliö. Lisäksi oli opeteltu värejä ja joitain esineiden nimien kirjoittamisia. Lasten äidinkieli tällä alueella on ketchua, mutta opetus oli järjestetty espanjaksi.
Seuraavaksi tutustuimme 2-3-vuotiaiden ryhmään seinän takana ja siellä opetus oli lähinnä lasten sosiaalisten taitojen ja motoriikan kehittämistä. Lapset ovat vuoristossa aika ujoja ja heitä opetetaan muiden lasten kanssa tulemaan toimeen. Motorisia taitoja opetellaan leikkien ja lelujen avulla. Opetusta on 4 tuntia päivässä, jonka ajan lapset ovat ilman vanhempiaan esiopetustiloissa. Sitten äidit hakevat heidät kotiin. Sosiaalisten ja motoristen taitojen lisäksi he saavat koulusta terveellistä ravintoa, mikä on tärkeää aliravitsemuksen takia.
Sitten olikin aika lähteä busseihin ja käydä noutamassa kummitapaamisen kummit mukaan sekä tulkit ja henkilökunta. Oli aika lähteä takaisin Cuscoon. Kaikki olivat jo tässä vaiheessa aika väsyneitä ja varsinkin heillä, jotka olivat olleet kummitapaamisessa, oli ”takki tyhjä”. Omasta kokemusta tiesimme, että kummitapaaminen oli varsin kokonaisvaltainen ja henkisesti raskas, joten väsymys ja haikeus olivat aivan normaalia.
Paluumatka kesti ainakin se 2,5 tuntia, mutta matka tuntui todella pitkältä, koska olisi jo halunnut hotelliin ja rauhoittumaan. Vähän ennen Cusco – ehkä esikaupunkialueella - matkantekomme tyssäsi, kun eteemme tuli kolari ja liikenne oli poikki molempiin suuntiin. Odotimme jonkun aikaa, mutta sitten kuljettajamme lähti jonnekin laitakaupungin reunoille hakemaa kiertotietä. Minä olin tässä vaiheessa jo aivan tuskissani ja halusin mahdollisimman nopeasti ulos autosta, koska paluumatkalla iski vatsatauti ja en tiennyt kuinka kauan vielä pystyisin istumaan ilman, ettei vahinkoa tapahtuisi. Kun lopulta pääsimme hotelliin, ryntäsin päätä pahkaa huoneeseeni ja vessaan, missä vietinkin sitten illan. Siinä meni se mahdollisuus tutustua kaupunkiin ja käydä syömässä hyvää perulaista ruokaa… Ei muuta kuin nukkumaan ja toivomaan että lääkkeet auttaa ja seuraava päivä sujuu hyvin. Päänsärky tuntuu olevan ainainen kumppani tässä korkeudessa ja se häiritsee jopa nukkumista.
