Päivän fiilis: kiireetön retki mainiolla lounaalla, lisänä viimeinen illallinen
Aamu alkoi kerrankin kiireettömästi, vaikka lähdimme retkelle. Paluu Cuscoon on saanut taas vähän hengästymään, mutta olo on heikko muutenkin, johtuen varmaan antibiooteista, joita olen syönyt vatsan takia. Mutta aamu on kaunis ja pakkaudumme bussiin ja lähdemme viimeiselle retkelle katsomaan inkojen Pyhää laaksoa, jossa tutustumme Ollantaytamboon, joka oli aikoinaan yksi inkojen uskonnollisista ja sotilaallisista keskuksista. Ollantaytamboa ympäröivät vehreät viljelmät ja se onkin tärkeä maissinviljelyn keskus.
Näemme kauniita maisemia ja vuoria, vuoria, joka puolella. Vuoret ovat niin kauniita, niitä voisi kuvata ja katsella loputtomiin. Näemme myös muutaman lumihuippuisen vuoren ja kuvaamme niitä innoissamme, ihan kuin lunta ei olisi Suomessa nähty, mutta täytyy sanoa, että lumi vuorenhuipussa on kyllä kutkuttavan eksoottinen näky.
Pysähdymme kuvaukselliselle paikalle, jossa muutama nainen myy omia käsitöitään. Levähdyspaikalta on mahtavat näkymät laaksoon ja saamme pitää pikkutauon ja kuvailla laakso ja vuoria ja hieroa kauppoja. Huomioni kiintyi kauniiseen siniseen posliiniseen tuulikelloon, jota en sitten saanut laskettua käsistäni, vaan siitä se lähti kotiin tuliaiseksi. Laitan tuulikellon kilisemään kotona ja muistelen avaria vuoria.
Oppaamme vei meidät käymään myös Pisacin intiaanimarkkinoilla, jotka ovat kuuluisat kauniista käsitöistään. Ensin hän vei meidät tutustumaan mikä erottaa oikean baby alpakan ja mikä on tekokuitua. Olimme käsityömyymälässä ja omistaja kertoi meille sekä kudonnasta että lankoista ja varoitteli ostamasta "halpaa" akryyliä aitona alpakkana. Käynti oli varsin opettavainen, vaikka olimme käyneet jo pari kertaa kuulemassa samantyyppisen puheen aitoja vaatteita myyvässä liikkeessä. Tämän jälkeen tutustuimme kylän todella vanhaan kiviuuniin, jolla voitiin leipoa niin pizzoja kuin empanadoja. Empanadat ovat pikku suolaisia leivoksia ja ne maksoivat vain pari solea, joten niitä maistamaan.
Seuraava kohde oli tutustua kylän hopealiikkeeseen. Opas vei meidät jalokivikauppaan, jossa meille kerrottiin paikallisesta hopeasta ja opastettiin tunnistamaan hopea jäljitelmistä. Ei oikein onnistunut. Yritimme arvailla milloin kyseessä olisi aito tavara ja milloin jäljennös, mutta kun ei tunne hopean ominaisuuksia, niin väärin meno, mutta opettavaista se oli. Nyt opin, että hopea taipuu ja sen tunnistaa joustavuudesta, mutta ei välttämättä painosta. Jotenkin luulin, että hopea painaa enemmän kuin epäaito, mutta hopea oli aika kevyttä. Ja tietysti sitten hyvät myyjät aloittivat kaupanteon. Aluksi oli tarkoitus vain katsella koruja, ja sitten ehkä miettiä kolibrikaulaketjulleni pariksi korviksia. Mutta ennen kuin huomasinkaan, olimme neuvottelemassa parista setistä korviksia, uudesta kaulakorusta ja Bengt osti vielä pojilleen joululahjat samaisesta kaupasta. Luottokortilla maksaminen ei ole Perussa halpaa, mutta niin Visa vingahti ja mukaan lähti kasa hopeaa kotiin viemiseksi. Muuhun osaa intiaanimarkkinoita ei sitten ehtinyt tutustua, koska oli aika mennä bussiin ja jatkaa matkaa. Markkinat kyllä vaikuttivat aika isoilta, ja siellä olisi varmaan ollut vaikka mitä löydettävää...
Saavuimme pieneen Ollantaytamboon, jossa tarkoitus oli kiipeillä raunioilla ja kiivetä terasseille katsomaan laaksoon. Paikalla puhalsi tosi kova tuuli, joka lennätti hiekkaa silmiin ja hattu ei pysynyt päässä. Oppaamme vei meidät ensimmäiselle tasanteelle ja istuimme kivillä ja kuuntelimme paikan historiaa. Jostain syystä nousu tasanteelle otti minulla tosi pahasti keuhkoihin, joten kun opastuokion jälkeen jakauduimme niihin, jotka jaksoivat ja halusivat kiivetä ylös terassia ja niihin, jotka laskeutuivat alas katsomaan muita raunioita, niin jäin jälkijoukkoihin ja kuvailin kukkia rinteellä, laskeuduin alas tutkimaan vesielementtejä ja talojen raunioita. Oli hyvä myös pitää pieni juomatauko ja käydä vessassa. Opas oli kanssamme alhaalla kertoillen inka-ajasta, jolloin paikalla oli sodittu, ja näytti rinteissä olevia varastoja. Tästä kohteesta pääsee myös 4 päivän Inka Trailille, jos haluaa lähteä vaeltamaan kohti Machu Picchua.
Kun muut tulivat alas terasseilta/rinteiltä, oli aika lähteä lounaalle.
Lähdimme bussilla ajamaan kohti lounaspaikkaamme, joka oli vihreä ja viihtyisä isohko ranchimainen ravintola, jossa oli seisovat pöydät, viihdykkeenä laamoja, alpakoita ja vikunjoita sekä papukaijoja. Matkalla sattui pieni onnettomuus, kun päätieltä bussi lähti kääntymään hitaasti vasemmalle kapealle kujalle, joka johti maatilalle, kuuluin perästä kolahdus ja kaikki kääntyivät katsomaan. Pieni mopotaksi oli ajanut peräämme. Mies ei ollut varmaan huomannut bussin hiljentämistä ja kääntymistä vaan kolahti mopoautollansa suorana peräämme. Onneksi meillä oli hoitajia autossa, joten sairaanhoitaja kävi katsomassa miehen vammat, jotka olivat enemmän kolhuja ja vaatteet rikki, kuin vakavia vammoja. Bussista hajosi perävalot ja varmaan miehen mopotaksi kärsi peltivahinkoja. Pyörä nostettiin pystyyn ja miehen tarkistuksen jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa lounaalle.
Paikka oli aivan ihana ja rauhallinen. Puisto oli kaunis, pieniä pöytärykelmiä sijoiteltuna huvimajamaiseen ilmapiiriin, lintuja ja eläimiä. Alkuruokapöydässä oli salaatteja ja keittoa. Söin quinoakeittoa ja salaattia, mutta jätin raskaan lämpimän ruuan väliin, sillä jälkiruokapöydässä oli useita eri kakkuja ja niitä kaikki piti jaksaa maistaa. Ruoka on edelleen aivan ihanaa Perussa. Valkotakkiset kokit ja tarjoilijat liikkuivat rauhallisesti tarjoillen ja ilmapiiri oli aivan muusta maailmasta.
Ruuan jälkeen kävimme kuvaamassa eläimiä, jotka olivat jo viety ruokailun aikana sivummalle. Varsinainen papukaijashow ja eläinshow olivat varmaan olleet ennen meidän saapumistamme, sillä ruokailumme aikana alkoi paikka vähän tyhjenemään. Mutta sain kuin sainkin ensimmäiset kuvat vikunjoista, jotka ovat pienimpiä kuin laamat ja alpakat ja niitä näkee harvemmin. Sain myöskin kuvattu kolibria, joka pörräsi aivan ruokapöytämme lähellä kukkapuskassa imien mettä.
Sitten alkoikin paluumatka takaisin Cuscoon. Sinne oli noin puolentoistatunnin paluumatka (n. 60 km) ja otin oppaan etupenkin haltuuni, sillä halusinkuvat vuoria vielä kerran ennen paluuta Limaan. Paikka olikin hurjempi kuin olin luullut. Kari oli istunut ja kuvaillut siinä lähes koko tulomatkan, mutta paluumatkalle lähdettiin pois päätieltä kiertämään hurjaa vuoristotietä, joka oli mahtava mutkittelevat kapea tie yli huippujen ja jonka reunoilla avautui koko alueen maalaismaisema. Näimme härkävaljakoiden vetämiä aurausryhmiä, jotka kyntivät maata, ihmisiä arkipuuhissaan omilla maatiloillaan, lapsia ja eläimiä pitkin tien vartta sekä erilaisia vuoria, joka puolella. Pilvet olivat välillä synkkänä, kun jossain päin vuoristoa satoi, mutta taas välillä auringonpaisteessa. Ja lumihuippuvuoret tulivat näin lähemmäksi kuin päätiellä, mitä pitkin olimme paikkaan tulleet. Bussikuski ajoi aivan hurjaa vauhtia ja koska istuin auton nokassa suunnilleen etupyörän kohdalla, tuntui välillä, että istuin työntyy ulos tieltä ja ulos rotkoon, niin lähellä olin tienreunoja. Pari kertaa oli paras vaan olla katsomatta.
Sitten Cusco lähestyikin ja pääsimme turvallisesti hotelliin. Pauliina oli laittanut viestiä moskiitonpuremista päivällä retken aikana ja olin vastannut, että puremat ovat aika pahat, joten kun tulimme hotellille, oli aika käydä näyttämässä kinttuja Pauliinalle, meidän epäviralliselle eksoottisten puremien asiantuntijalle, joka järjesti hotellin kanssa lääkärin paikalle. Puremat olivat tulehtuneet ja näyttivät paikoitellen aika pahoilta. Olin laittanut niihin neoamiseptiä ja yrittänyt desinfioida sekä laittaa pureman jälkeen laitettavaa voidetta, mutta se ei ollut auttanut. Sama tuttu lääkäri tuli tapaamaan minua hotellihuoneeseen ja tutki jalat, kyseli massusta, joko se on parantunut, otti verenpaineet ja happisaturaation. Olin käynyt ottamassa happea retken jälkeen hotellin aulassa, kun olin aivan ilmat pihalla ja hengittäminen oli jälleen vaikeaa. Moskiitonpuremiin sain kortisonia, antibioottia ja antihistamiinia - eli kolmea pilleriä suun kautta - Perussa ei paljon käytetä voiteita?
19 aikaan oli kokoontuminen hotellin aulaan, josta meidät vietiin bussilla keskusaukiolle. Sieltä kävelimme pikku matkan kohti ravintolaa, jossa meillä oli illallinen. Laitoin viimeisen illallisen kunniaksi mekon päälle, mutta kintut olivat kyllä aika kamalat - onneksi kukaan ei tainnut huomata niitä hämärässä illassa. Saavuimme isohkoon ravintolaa, jossa pitkä pöytä odotti meitä. Istuimme ja saimme piscot ja siitä se ilta taas lähti mukavasti liikkeelle. Aivan mahtavat seisovat pöydät! Alkupalapöytiä oli kaksi, joista löytyi salaatteja ja erilaisia pieniä annoksia, toinen toistaa parempia kasviksia, kalaa chevichen muodossa - löytyi myös sushipöytä, mutta pidin katseeni paikallisissa herkuissa. Lämmin ruoka oli omalla pöydällä, mutta jätin sen taas tälläkin kertaa väliin, sillä kävin hakemassa salaattipöydästä kaksi kertaa, enkä kuitenkaan saanut maistettua kaikkia kivoja annoksia, mitä siellä oli tarjolla. Jälkiruokapöytä oli iso - samaan tapaan kuin ensimmäisellä kerralla Limassa, rannalla, mistä otin kuviakin. Oli kakkuja, hyytelöitä, hedelmäsalaattia, kastikkeita, leivoksia, pikku suklaa-annoskuppeja ja vaikka mitä. Jälkiruokiin kyllä santsataan täällä myös. Ne ovat kauniita, pieniä ja makeita.
Ruokailun aikana meille esitti paikallista musiikkia 4 miehen panhuilu-bändi. Välillä lavalla kävi myös esiintymässä kahden naisen ja miehen tanssiryhmä, joka tanssi 1-2 kansantanssia ja poistui aina välillä vaihtamaan vaatteita. Miehet olivat oikein hyviä soittajia ja kun he kävivät myymässä omaa levyään, ostin yhden levyn heiltä. Saamme soitella sitä kotona Perun muistoksi.
Aika mennä nukkumaan ja valmistautua pikku hiljaa palaamaan Limaan.
