Toinen päivä El Salvadorissa

Tiistai 21.10.2014
Päivän fiilis: säälinsekainen ja vähän avuton

Päivä alkoi tänään aivan samoin kuin eilinen. Lähtö oli 8.30 eli aamiaiselle mentiin 7 aikaan. Heräsin jo ennen kuutta, vaikka olin kirjoittanut blogia kahteentoista asti yksisormijärjestelmällä. Eilinen kirjoitusurakka kesti liki 6 tuntia eli koko illan. Yhdellä sormella näpyttely on huomattavasti vaikeampaa kuin jos saisi kirjoittaa molemmin käsin. Eilinen tunnekuohu oli jo laantunut, mutta silti yö meni aika levottomasti. Päivä oli ollut niin raskas, että rauhoittuminen kesti aikansa. Aamulla oli kuitenkin paljon kevyempi olo. Oli kuin kaikki odotukset olisivat nyt täyttyneet, haikeus päivän lyhyydestä ja tunteesta, ettei ehkä enää koskaan näe Kristinaa olivat laantuneet. Nyt oli eletty matkan kohokohta ja tästä eteenpäin voisimme vain nauttia matkasta ilman paineita. Tätä on vaikea selittää, jos ei ole itse kokenut sitä odotusta, joka tässä on ollut viimeiset puolivuotta kun olemme tienneet tulevamme tänne ja tapaavamme kummityttömme. Eiliseen päivään oli latautunut vähän liiankin paljon. Päivä ei ollut kuitenkaan pettymys vaan päinvastoin - se oli enemmän kuin mitä olimme odottaneet. Nyt voimme tästä eteenpäin elää sitä uudelleen muistoissa - enää ei ole paineita.

Aamiaisella Pauliina teki meille jatkohaastattelun, joka julkaistiin World Visionin FB sivuilla. Kerroimme lyhyesti tunnelmia kummitapaamisesta.

Lähdimme kahdella minibussilla liikkeelle ja ensimmäinen pysäkki oli taas World Vision toimisto, jossa oli pieni vessatauko ja otimme paikallisvirkailijat mukaan. Sitten alkoi kiipeäminen ylös vuorille. Bussi keikkui kapeaa, kuivaa ja pölyistä uraa, joka teki tien virkaa ylös mutkitellen talojen välissä. Välillä tuntui kuin emme enää pääse ylemmäs ja bussi keikkui todella rankasti yli kaikkien kuoppien ja kivien. Ajoimme ohi eilisen koulun ja kiipesimme vielä ylemmäs. Tällä kertaa tuntui, että menimme niin ylös kuin bussilla pääsee. Jätimme autot pikku kaupannäköisen talon eteen ja lähdimme kävellen loppumatkan koululle. Olimme menossa tutustumaan esikouluun, jossa oli noin 3-4 vuotiaita lapsia.

Ensin menimme tapaamaan alueen johtajaa, joka kertoi, mihin kaikkeen kummirahat ovat yhteisössä menneet. Koulurakennus on rakennettu World Visionin tuella, mutta sitten yhteisö oli miettinyt mistä pöydät, tuolit ja välttämättömät koulutarvikkeen olisi voitu hankkia - rahaa ei ollut. Sitten he olivat saaneet puhelun paikalliselta WV virkailijalta, joka oli kertonut, että yhden kummilapsen suomalainen kummi oli tehnyt lahjoituksen yhteisölle - olisiko joku tarve johon rahat voisi käyttää? Ja he olivat kertoneet tarpeestaan saada koulu toimimaan ja rahoilla oli hankittu kaikki tarpeellinen pöydistä ja tuoleista välttämättömiin koulutarvikkeisiin. Alueen johtaja sanoi, että tämä pelasti heidät ja edesauttoi, että koulu saatiin avattua ja toimimaan. Tämä oli konkreettinen esimerkki, jonka hän kertoi havainnollistaakseen miten meidän tukemme auttaa heitä.

Tämä kyseinen alue sisältää 85 taloutta, mutta lisäksi lähellä on 10 muuta vastaavaa aluetta, joten yhteensä noin 4000 taloutta käyttää heidän luomia koulu- ja terveyspalveluita. He ovat perustaneet alueelle tämän koulun, jossa olimme sekä terveyspalveluita tarjoavan pisteen. Näin he auttavat myös muita alueita, joilla ei ole kummiohjelmaa eikä taitoja auttaa itseään.

Johtajan puheenvuoron jälkeen menimme seinän taakse tapaamaan esikoululaisia. Yksi nainen ohjasi askartelutuntia, ja noin parikymmentä pientä tyttöä ja poikaa askarteli lehmänkuvaa. Meteli luokassa oli aika huumaava. Kun opettaja kysyi jotain, niin kaikki lapset huutelivat yhteen ääneen vastausta. En tiedä miten opettaja tiesi kuka sanoi mitä, koska 20 lasta sai aikaan kyllä aikamoisen äänten kakofonian. Ja jokainen heistä yritti saada oman äänensä yli muiden ja saada opettajan huomion. Kun lehmä oli tehty ja kysymyksiin vastattu, niin sitten laulettiin meille laulu. Tämän jälkeen aloimme lähteä ja lapset huutelivat meille lopputerveisiä. Oli aika siirtyä seuraavaan paikkaan.

Takaisin busseihin, jotka lähtivät pomppimaan samaa uraa alaspäin. Alasmeno näytti, jos mahdollista, vielä kauheammalta, varsinkin kun bussin nokka painui alas ja kuski lähti väistelemään kuoppia aika hyvällä vauhdilla. Seuraava kohteemme oli perheiden tapaaminen ja aidon kodin katsominen. Toinen bussi lähti toiseen kotiin ja meidän bussimme suunnisti lähelle junarataa, jossa vuoren rinteessä asui Jeanette.

Jeanette on aktiivinen World Vision äiti. Hänellä on 2 erityislasta, 4 ja 5 vuotiaat pojat, jotka ovat kehitysvammaisia, joten World Visionin tuki on ollut Jeanettelle tarpeen. Lisäksi toiselta pojalta leikattiin keuhkosyöpä 2 vuotta sitten. Toisella pojalla on ongelmia selkärangan kanssa, joten hänellä on pyörätuoli. Tuolista ei tosin ole muuta iloa kuin että poika voi kotona istua siinä, koska talo on rinteellä ja pyörätuolilla liikkuminen talon ulkopuolella on täysin mahdotonta. Äiti joutuu kantamaan molemmat poikansa rinteen juurelle, jossa on urheilukenttä ja jonne tulee muutaman kerran viikossa terveyspalveluita tarjoava teltta. Ongelmana on, että äiti on pienikokoinen vain noin 120–130 senttinen hento nainen ja pojat alkavat olla aika painavia. Äiti ei kohta enää jaksa kantaa molempia yhtä aikaa terveyspalveluiden luo. Poikia pitäisi käyttää 3 kertaa viikossa saamassa fysioterapiaa, mutta tehtävä alkaa kohta olla äidille mahdoton. Isä käy töissä 2 tunnin työmatkan päässä, joka tarkoittaa että hän lähtee aikaisin aamulla ja tulee myöhään illalla. Äiti hoitaa poikia yksin. Koti oli paljas betonilta näyttävä lattia, ohuet tiiliseinät ja katto muutamasta peltilevystä, joissa oli isoja rakoja ja pari tiiltä piti niitä paikallaan. Onneksi Perussa ei sada, koska hökkeli ei pidä vettä. Heillä oli kuitenkin sähkövalo ja taloon tuli vettä puutarhaletkulla jostain säiliöstä. Hella toimi kaasulla, ja yksi kaasusäiliö maksaa 30 solia. Äiti oli kovin reipas, mutta kun olimme lähdössä, hän liikuttui kovasti ja lähdimme varsin apeissa tunnelmissa. Oli turhauttavaa, kuinka ihmiset joutuvat taistelemaan asioista ja palveluista, jotka meille ovat jokapäiväisiä ja itsestään selviä. Jos pyörätuoli on, niin on turhauttavaa kun sitä ei voi käyttää ja lapsia ei ole mitään keinoa kuljettaa palveluiden luo muuten kuin kantamalla. Tekisi mieli auttaa jotenkin ja itseä turhauttaa kun kaikkia ei voi auttaa. Olemme nähneet täällä niin paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat apua, joten toivottavasti meidän apumme riittää edes johonkin.

Kävelimme siis apeana bussille ja lähdimme seuraavaksi tapaamaan isompia koululaisia. Olimme hieman myöhässä päivän seuraavasta kohteesta, koska koulupäivä loppuu 13 ja meidän olisi pitänyt olla koululla jo 12 mutta se taisi olla lähemmäs puolta, kun sinne viimein ehdimme. Meitä odotettiin kovasti, silla oppilaat olivat jo viikon valmistelleet meille ohjelmaa. Kun kuulimme tämän niin tuli hieman huono omatunto siitä, että aika oli niin tiukalla. Koulun rehtori piti meille puheen ja kertoi koulusta. Sitten ryhmä oppilaita soitti meille huiluilla 5 kappaletta, joista osa oli tuttuja ja osa uusia. Koulun oppilaat olivat yläkouluikäisiä eli noin 12–15 vuotiaita. Seuraavaksi tutustuimme oppilaiden näyttelyyn, jossa he esittelivät leipomiaan tuotteita ja niiden takana olevia liiketoimintasuunnitelmia. Ajatuksena oli, että oppilaat oppivat miettimään, miten he voisivat työllistää itsensä yrittäjinä. He olivat miettineet mitä tuotteita he myisivät omassa cantinassaan ja mitä valmistaminen maksaisi ja mukana oli laskelma, mitä lopputuotteen pitää maksaa, jotta liike tuottaa voittoa. Ei riittänyt että pelkästään leipoi jotain, vaan piti myös miettiä ulkoasua ja markkinointia. Minulle esitteli noin 13-vuotias tyttö oman liikeideansa - espanjaksi, mutta ymmärsin sen verran että hän oli valinnut tuotteikseen empanadat (suolaisia piirakoita) ja omena pait, joissa molemmissa käytettiin samaa taikinaa. Näin yhdellä taikinalla voi tarjota suolaista ja makeaa. Sitten hän oli miettinyt pakkauksen ja hinnoitellut tuotteensa. Ostimme häneltä yhdet omenapiirakat mukaan iltapalaksi. Opettajat kertoivat, että yläkoulun kahdella ensimmäisellä luokalla opetetaan leipomisen ja työllistämisen teoriaa, ja vasta kolmannella luokalla pääsee tekemään varsinaista leipomista. Kolmasluokkalaiset työstävät suklaata ja sitten tehdään seuraavana vuonna piirakoita ja sitten leivotaan kakkuja tai muffineja. Joka vuosikurssilla opitaan aina pykälää vaikeampaa.

Luulen, että naapurikoulustakin tulivat alakoululaiset katsomaan meitä, koska meidän jaloissa pyöri pieniä tyttöjä ja poikia ja he olivat kovin uteliaita meidän tekemisistä. He myös auliisti suostuivat kuvattavaksi. Isommista lapsista osa antoi kuvata itseään, mutta jotkut ujostelivat ja nostivat kättä eteen, ettei saa kuvata.

Yhden jälkeen oli aika lähteä syömään. Menimme samaan paikkaan, missä söimme eilen, mutta nyt meille oli järjestetty seisova pöytä eli saimme itse ottaa ruokaa ja eilinen hulabaloo ei toistunut. Eilen meitä oli iso sakki ja ruoka piti valita menuista eli ottaako kalaa, lihaa, kanaa ym. kun sitten yritettiin käsipystyäänestyksellä laskea kuka syö mitäkin, niin koko homma kesti ja tilanne oli aika sekava. Mutta siitä selvittiin ja kaikki saivat ruokaa. Tänään homma sujui paljon joustavammin, kun itse noudimme mitä halusimme syödä.

Ruuan jälkeen lähdimme vielä viimeiseen tapaamiseen - katsomaan miten aliravitsemusta ehkäistään kouluttamalla äitejä terveellisen ravinnon tekemiseen. Menimme katsomaan äitiryhmän toimintaa ja kuulemaan mitä kaikkea voi tehdä kananverestä. Taas pompittiin bussilla ylös vuorelle lähelle samaan koulua, jossa olimme eilen käyneet. Nyt meille oli järjestetty isohkoon tilaan rivi tuoleja ja kaksi äitiä valmisti kananveriruokaa. Kuulimme että äidit kuuluivat ryhmään, joka oli äitijoukkueiden välisessä kilpailussa voittanut parhaalla kananverireseptillä. Tämän reseptin he nyt tekivät meille maistettavaksi. Lisäksi he olivat valmistaneet suklaamousselta maistuvaa jälkiruokaa kananverestä ja toista vanukasta, joka oli makea. Eräs isäkin oli innostunut kokkailusta ja hän oli valmistanut pieniä koristeellisia tipuleivoksia. Myös pateeta, jota voideltiin kekseille, oli tehty - ja kaikki kananverestä. Kananveri sisältää paljon rautaa, joka ehkäisee anemiaa, mikä on alueella suurin ongelma ripulin ohella. Lisaksi kananveri on halpaa - litra verta maksaa yhden solin. Näin myös köyhillä perheillä on varaa käyttää verta ruuanlaitossa. Ongelmana on, että he eivät osaa käyttää sitä, siksi on tärkeää pitää äitikerhoja ja kokki-iltoja.

 

 Tilaisuudessa saimme paljon tietoa niin alueen terveystilanteesta kuin ruokahankkeista. Paikalle tuli paljon äitejä lapsiensa kanssa ja meteli oli välillä niin kova, että emme kuulleet puheita ja Merjan tulkkausta. Hän välillä pyysikin yleisöä olemaan vähän hiljempaa, että puheet kuuluvat. Kuvailin ruoanlaittoa ja otin kuvia pienistä lapsista äitiensä syleissä. Alussa otin muutaman kuvan vähän empien mitä äidit tykkäävät, jos heidän lapsiaan kuvataan. Mutta kun he näkivät, että kuvasin heidän lastaan, niin he pyysivät, että ottaisin myös heistä kuvan. Otin siis kuvia lapsista ja äideistä ja näytin aina kohteelle millaisen kuvan olin heistä ottanut. Heistä oli hauskaa katsoa itseään kameran näytöstä. Näin kun yksi äiti imetti lastaan ja kävin kohteliaasti kysymässä saanko ottaa kuvan. Hän antoi luvan ja näytin myös hänelle millaisen kuvan oli lapsesta ottanut. Äiti näytti tyytyväiseltä. Toinen äiti riisui lapsensa peitteistä, jotta saisin vauvasta kuvan niin, että vauvan potkupuku näkyy. Aivan mahtavaa! He olivat täysin luonnollisia siitä että ulkomaiset ihmiset tulevat heidän tiloihinsa ja ottavat heistä kuvia. Ihmeellistä - mitähän me olisimme tehneet vastaavassa tilanteessa?

Tapaaminen päättyi joukkokuvaan talon edustalla ja kiitospuheisiin puolin ja toisin. Kiitimme meidän perulaisia World Visionin työntekijöitä järjestelyistä ja kaikesta siitä mitä he olivat tehneet meidän matkamme onnistumisen eteen. He taas puolestaan kiittivät että olimme tulleet ja toivottivat meille hyvää matkaa.

Sitten päivän retket olivat tehty ja lähdimme bussilla viimeisen kerran töyssyttelemään rinnettä alas. Vierailumme El Salvadorin kummikohteeseen oli ohi.

Hotelliin palasi väsynyt, mutta tyytyväinen joukko matkalaisia, jotka olivat kokeneet aika paljon uusia asioita ja saaneet lisää tietoa ja ymmärrystä siitä, mihin meidän apumme oikein menee ja kuinka tärkeää työtä teemme aivan huomaamattamme.

Päivällä joukostamme oli puuttunut kaksi reissaajaa. Heidiltä varastettiin aamulla aamiaishuoneessa kasilaukku ja hän joutuivat jäämään selvittämään asiaa paikallisoppaamme Tinon kanssa. He kävivät tekemässä rikosilmoituksen. Heli jäi pitämään seuraa Heidille, joka oli aika järkyttynyt tapahtumasta. Kun tulimme hotellille, kuulimme Heidiltä vähän tarkemmin miten kaikki oli tapahtunut. Koko seurue ilmaisi tukensa hänelle.

Tänään on aika mennä aikaisin maate, koska huomenna aamu alkaa klo 6 lähdöllä Cuscoon.

Päivän fiilikset olivat jälleen aika moninaiset - säälinsekaiset kaikkea sitä köyhyyttä kohtaa jota olimme nähneet, mutta samalla myös iloa ja ylpeyttä, että apumme antaa paikallisille tukea ja auttaa muutoksessa.